4. Alkuvaiheet

Vuosina 1977 - 1979 Lähetyslentäjien neuvottelukunnan työ alkoi asettua omille raiteilleen. Alku oli hiljainen ja pienimuotoinen. Vuonna 1978 ei kokoonnuttu kuin kaksi kertaa. Joissakin neuvottelukunnan kokouksissa oli läsnä vain puheenjohtaja ja sihteeri. Epäonnistumisiakin koettiin, mutta uskollinen työ ja rukous alkoivat kantaa hedelmää.

Heti vuoden 1977 alussa Svenska Baptistmission ilmoitti olevansa kiinnostunut liittymään Neuvottelukuntaan. Työyhteyteen saatiin toivottaa tervetulleeksi uuden jäsenjärjestön edustaja Leif-Erik Holmqvist.

Neuvottelukunnan kokoonpano muuttui myös puheenjohtaja Remeksen siirryttyä 1.5.1978 kenttäpiispan tehtäviin. Uudeksi puheenjohtajaksi otettiin SLS:n apulaisjohtaja Aleksi Vallinsaari. Varapuheenjohtajaksi valittiin Antti Waris Pilottipiiristä ja sihteeriksi SLS:n Afrikan työn sihteeri Olavi Ojanperä.

Neuvottelukunnan alkuvuosien tehtävät voidaan jakaa karkeasti kolmeen eri alueeseen: Seppo Kurkolan työn tukeminen, neuvottelukunnan työn tunnetuksi tekeminen ja lähetyslentäjäkandidaattien kouluttamiseen valmistautuminen.

4.1. Seppo Kurkola ja Itä-Afrikan lähetystyö

Vuosien 1976 - 1977 vaihteessa Etiopiasta lomalla ollut Seppo Kurkola kertoi työstään, että se oli rankkaa mutta antoi tyydytyksen. Lentäjän työ oli pääasiallisesti palvelua. Lennot olivat huolto- ja kuljetustöitä sekä sairaslentoja. Työ oli ensiarvoisen tärkeää, sillä monet syrjäisillä paikoilla toimivat lähetyskentät olivat rakentaneet työnsä MAF:in kuljetusten varaan. Etiopian lähetyksen periaate oli, että ensisijaisia kuljetettavia olivat kansalliset asiakkaat. Lentokustannukset lentoja käyttäville olivat n. 1/3 kokonaiskustannuksista eli 1,60 mk/maili.

Suomen Lähetyslentäjien neuvottelukunnan mahdollisuus olla tukemassa Seppo Kurkolaa ja muuta yleistä lähetyslentäjien työtä keskittyi rukoukseen ja taloudelliseen avustamiseen. Tähän mennessä oli kerätty kolehteja eri jäsenjärjestöjen työyhteyksissä. Mitään säännöllistä rahoitusta neuvottelukunta ei voinut, eikä sen ollut tarkoituskaan, järjestää. Suurempien tarpeiden kohdalla käännyttiin mahdollisien lahjoittajien puoleen ja ohjattiin saadut varat kohteeseen. Varat suunnattiin ensisijaisesti Seppo Kurkolan koulutukseen, ja hänen lähdettyään kentälle, työn tukemiseen. SLS:ssa oli tili MAF:in työlle, jolta avustuksia ohjattiin suoraan kohteeseen tai MAF:ille Lontooseen.

Seppo Kurkolan lähettämisen jälkeen mielenkiinto suuntautui lentokonehankintoihin. Kevättalvesta saatiin MAF UK:lta tieto, että se tarvitsisi lentokoneen Etiopian työtä varten. MAF etsi konehankinnan rahoittajia. Neuvottelukunta otti yhteyttä rahoitusasioissa Ylioppilas- ja Koululaislähetykseen (YKL) ja Lähetys- ja Evankelioimismusiikin Tuki (LEM) ry:hyn. Oli saatu selville, että Etiopiassa olisi ostettavissa kone 100.000 - 110.000 mk:lla. Rahoittamismahdollisuuksista keskusteltaessa nostettiin esille ehdotus keräyksestä. YKL ja LEM olivat myönteisiä sen suhteen. Jopa valtakunnallinen Taksvärkkikeräys oli esillä, mutta arveltiin, että keräys em. järjestöjen parissa olisi riittävä. Se voitaisiin järjestää syksystä 1977 jatkaen vuoden 1978 puolelle. LEM otti tavoitteekseen kerätä 100.000 mk hankintaa varten.

Lentokonetta varten oli saatu kerättyä vasta 1.500 markkaa, kun innokas yritys kuivui kokoon. Kesän alussa tuli Etiopiasta tieto, että valtio oli kieltänyt MAF:in toiminnan alueellaan. Kaikki Etiopiassa olleet viisi lentokonetta siirrettiin Nairobiin, Keniaan. Seppo Kurkolakin joutui muuttamaan. Hänen sijoituspaikakseen suunniteltiin Dodomaa Tansaniassa. SLS hyväksyi siirron ja niin Kurkolan perhe palasi tilapäisesti Suomeen ennen asettumistaan Pohjois-Tansaniaan, jonne Tansanian kirkko järjesti hänelle asunnon. LEM:ia informoitiin konetilanteen muuttumisesta. Keräystä oltaisiin voitu periaatteessa jatkaa koneen hankkimiseksi jonnekin muulle MAF:in toiminta-alueelle, mutta käytännössä se loppui.

MAF:in työ Itä-Afrikassa alkoi sujua kuitenkin hyvin. Keniassa ja Tansaniassa oli yhteensä viisi lentäjää ja kolme lentokonetta. Työmahdollisuudet Tansaniassa olivat sillä hetkellä suotuisat. Evankeliumia voitiin viedä eteenpäin avoimista ovista. Hyvin etenevä työ avasi pian uuden mahdollisuuden rahoittaa lentokonehankintoja. Myöhemmin neuvottelukunta nimesikin lentolaitteiston hankinnan yhdeksi päätehtävistään. MAF tarvitsisi mahdollisimman pian Cessna 210 -lentokoneen Itä-Afrikassa tehtävälle työlleen. Koneen hinta tulisi olemaan noin 400.000 mk. Toisenkin uuden koneen tarve olisi pian ilmeinen.

Tansaniassa toimivien lähetysseurojen yhteistyöjärjestö Lutheran Coordination Service (LCS) oli antanut MAF:ille alustavan lupauksen 50.000 US-dollarin lahjoituksesta. Koska SLS oli yksi LCS:n 12 jäsenjärjestöstä, menisivät Neuvottelukunnan keräämät varat osaksi tätä 50.000 $:a. Neuvottelukunta kannatti suunnitelmia uuden koneen hankkimiseksi ja päätti pyrkiä tukemaan suoritettavaa keräystä. Mahdollisina varojen saamiskanavina todettiin valtion kehitysyhteistyövarat vuodelle 1979 ja erikoisesti taksvärkkikeräys 1979. Suomen Lähetysneuvostolle laadittiin kirje pyytäen järjestöä välittämään anomus edelleen Taksvärkki 1979 järjestäjille. Näin arveltiin tavoitettavan normaalisti passiivisia lähetystyön kannattajia. Ilmeni kuitenkin, että seuraava taksvärkkikeräys olisi vasta vuonna 1980. Neuvottelukunta päätyi omalta osaltaan kolmeen vaihtoehtoon. Joka tapauksessa päätettiin, että SLS osallistuu 100.000 mk:lla keräykseen. Sen lisäksi päätettiin anoa ulkoasiainministeriön lähetysjärjestöille myöntämistä kehitysyhteistyövaroista 300.000 mk lähetyslentotoiminnan tukemiseksi Itä-Afrikassa. Taksvärkkikeräys nähtiin vaihtoehtona, jos SLS:n ulkopuoliset rahoituskanavat eivät toimisi.

Rahoitushankkeet eivät oikein saaneet tuulta purjeisiinsa. Valtion kehittämisyhteistyömäärärahoja ei myönnetty, eikä taksvärkkikeräystäkään järjestetty. MAF sai kuitenkin LCS:n kautta SLS:n lahjoittamat 100.000 mk. Rahat luvattiin siirtää heti kun rahoja konetta varten tarvittaisiin.

Seppo Kurkola saapui lomalle huhtikuussa 1979 ja kertoili Tansanian tilanteesta; Yhdellä koneella lennetään n. 100-120 tuntia kuukaudessa. Sotatoimet kulumassa olevan vuoden alussa vähensivät lentotoimintaa n. 30%. Siitä huolimatta on tarkoitus rakentaa n. 20 pientä kenttää lisää. Myös polttoaineen puute alkoi vaikuttaa helmikuusta alkaen.

MAF:in lentotoiminta Tansaniassa, toisin kuin aikaisemmin Etiopiassa, palveli lähinnä lähetystyöntekijöitä (n. 80%) ja kirkon johtajia. Lennoista n. 50% liittyi työmatkoihin, 40% lähettien vuotuisiin lomamatkoihin ja 10% lähettien lasten koulukuljetuksiin. Moshissa MAF:in toimintaan sisältyisi todennäköisesti tähänastista huomattavasti enemmän myöskin sairaslentoja. Niitä oli suorittanut aikaisemmin lähinnä humanitäärinen "Lentävät lääkärit" -järjestö.

MAF:in lentojen käyttäminen oli ollut vaikeata tansanialaisille lähinnä suurten lentokustannusten vuoksi, vaikka MAF:in hinnat olivat yleisesti ottaen alhaiset. Toinen rajoittava tekijä oli ollut yleinen tiedon puute MAF:in toiminnasta. Lisääntyvän informaation uskottiin auttavan asiaa tulevaisuudessa.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana tulivat esille myös tunnustusten väliset ristiriidat. MAF ilmoitti virallisesti olevansa tunnustusten välinen järjestö, mutta pientä rajoittuneisuutta oli huomattavissa mm. suhtautumisessa roomalaiskatolisiin. MAF:in koneilla ei lennätetty adventisteja eikä katolisia, paitsi sairaslennoilla. Heidän tavaroitaan saatettiin kyllä kuljettaa, mutta muuten muslimitkin sijoitettiin kyyditysjärjestelyssä katolisten edelle. Tällainen suhtautuminen johtanee MAF:in perustamisen aikoihin. Kukaan MAF UK:n ensimmäisistä vaikuttajista ei kuulunut anglikaaniseen kirkkoon. Herätyskristilliset perustajahahmot, varsinkin MAF:in "isä" Kendon, näkivät katolisuuden yhtenä suurimmista evankelikaalisuuden haasteista. Edes MAF:in alkuaikojen tiedustelua lähetyslentämisen tarpeesta järjestöjen toimialueilla ei lähetetty katolisille lähetysjärjestöille. Vastaavasti taas helluntailaiset olivat käyttäneet MAF:in koneita melkoisessa määrin.

Työstä saatiin vihdoin näkyviä tuloksia syksyllä 1979, kun uusi Itä-Afrikan työhön tarkoitettu lentokone tilattiin MAF:ille. Osittain Suomen Lähetyslentäjien Neuvottelukunnan jäsenjärjestön SLS:n rahoittama Cessna 210 saapui Tansaniaan 15.2.1980. Koneen ensimmäinen käyttäjä oli Seppo Kurkola.

4.2. Lähetyslentäjien tunnettavuus

Neuvottelukunnan säännöissä oli ensimmäisenä maininta työn tunnetuksi tekemisestä. Alkuvuosina tämän tehtävän asema korostui luonnollisestikin. Järjestö ei ollut kovin vanha kansainvälisesti puhumattakaan Suomen oloissa aivan tuntemattomasta työmuodosta.

Aivan alusta asti neuvottelukunta kehottikin jäsenjärjestöjään markkinoimaan ja pitämään esillä MAF:in toimintaa. Apuna käytettiin neuvottelukunnan kustantamia ja valmistamia esitteitä, diasarjoja ja myöhemmin myös filmejä ja videoita. Myös ulkomaiset MAF järjestöt lähettivät materiaalia mm. filmejä, joita suomennettiin ja annettiin lainattavaksi. Vuonna 1963 kolmen hengen voimin perustettu Pilottipiiri oli solminut MAF:iin suhteet melko varhaisessa vaiheessa. Jäsenjärjestöksi tullessaan tämä lentäjien raamattupiiri oli jo ottanut yhdeksi toiminta-ajatuksekseen lähetyslentäjien työn esillä pitämisen.

Pian perustamisensa jälkeen Neuvottelukunta lähetti edustajiaan erilaisiin konferensseihin. Vuoden 1977 lähetyskonferenssissa, Helsingissä, Antti Waris piti avauspuheenvuoron MAF:in työstä aiheella "lähetys ja palvelu". Ajan mittaan tulivat kuvioihin myös MAF:in omat kansainväliset kokoukset, joista ensimmäiseen osallistuttiin 2.-11.10.1979. Se pidettiin Sussexissa Englannissa.

4.3. Kandidaattien valinta

Lähetyslentäjiä kouluttavana, valitsevana ja MAF:ille suosittelevana järjestönä neuvottelukunnan tuli päättää periaatteet, joiden mukaan lähetyslentäjiksi pyrkiviä tultaisiin hyväksymään kandidaateiksi. Neuvottelukunnan tehtävänä oli omalta osaltaan kelpuuttaa hakijat, jonka jälkeen heidät lähetettiin Englantiin testattavaksi sekä erikois- ja jatkokoulutettavaksi.

Helmikuussa 1977 käydyssä kokouksessa päätettiin asettaa lähetyslentäjäkandidaateille vaatimuksiksi seuraavat kuusi asiaa:

1. Uskoa tunnustava kristitty.
2. Sosiaalinen, yhteistyöhön sopeutuva, joustava luonne.
3. Ansiolentäjän lupakirja ja n. 150 lentotuntia.
4. Kansainvälinen radiopuhelinkelpuutus.
5. Käytännön englannin kielen taito.
6. Työhön pyrkivällä tulee olla lähettävä seurakunta ja tältä suositus.

Uskoa tunnustava kristitty

Lähetyslentäjillä tuli olla henkilökohtainen usko ja kutsumus työhön. Kandidaattien täytyi voida yhtyä MAF:in viralliseen uskontunnustukseen kyetäkseen toimimaan yhdessä eri kristillisistä piireistä tulevien lähettien kanssa.

Lähetyslentäjän luonne

Sopivuus lähetyslentäjän työtä silmällä pitäen testattiin erikseen psykologisin testein. Lähetyslentäjä ei saanut olla sankarityyppiä, vaan hänen kutsumuksensa oli olla palvelemassa. Tohtori Manfred Gardziella oli kehittänyt Finnairin liikennelentäjien valinnassa käytettävän kokeen. Tätä järjestelmää saivat myös lähetyslentäjät käyttää hyväkseen tutkiessaan kandidaateiksi aikovien kriittisiä luonteenpiirteitä, kuten kutsumusta. Myöhemmässä vaiheessa kandidaatin tuli osallistua lähetysjärjestön edellyttämään psykologiseen testiin.

Lentokokemus

MAF:in palvelukseen aikovalla lentäjällä oli oltava vankka kokemus lentämisestä, koska työalueella lento-olosuhteet olivat hyvin vaativat. Ansiolentäjän lupakirja (CPL) ja 500 lentotuntia olivat ehdoton minimivaatimus. Kuitenkin koulutusvaiheeseen päästäkseen ei ehdokkaan ollut vielä täytettävä kaikkia näitä vaatimuksia. 150 lentotuntia riitti. Vasta työhön lähdettäessä näiden oli toteuduttava. Ennen kandidaatiksi hyväksymistä neuvottelukunta edellytti hakijalta myös kansainvälistä radiopuhelimen hoitajan kelpuutusta. Lupakirjojen hankkimisessa neuvottelukunta antoi käytännön neuvoja.

Englannin kielen taito

Ilmailun kieli on englanti. Hyvä englannin hallitseminen oli siis tärkeää. Englannin kielikokeeseen nähtiin kaksi mahdollisuutta, joko Finnish-British Society'n kielikoe, tai SLS:n englannin tasokoe. Kandidaateille järjestettäisiin mahdollisuus osallistua kielikursseille ulkomailla. MAF ei yleensä kouluttanut lentäjiään paikallisiin kieliin, sillä ilmassa ja maassa lentäjä työskenteli pääasiassa muiden lähetystyöntekijöiden ja englantia puhuvien paikallisten kanssa.

Lähettävän seurakunnan suositus

Neuvottelukunta ei ollut lähetysjärjestö. Jotta hakija voitiin hyväksyä kandidaatiksi, oli hänellä oltava lähettävän seurakunnan tai lähetysjärjestön sitoumus hengellisten ja aineellisten tarpeiden huolehtimisesta. MAF ei toiminut muuta kuin kaluston omistavana järjestönä. Lähetin juoksevat kulut tulivat seurakunnilta ja lähettäviltä järjestöiltä. Suositus oli myös omalta osaltaan kertomassa hakijan seurakuntayhteyksistä ja kutsumuksesta.

4.4. Lentäjiä tarvitaan

Lähetyslentäjien työn mainostaminen ja yhteyksien pitäminen ulkomaille alkoi tuoda tulosta. Lontoosta tulleessa tiedossa painotettiin, että MAF UK olisi valmis ottamaan palvelukseensa suomalaisia lähetyslentäjiä, mikäli heitä löytyy. Ensisijaisesti heitä sijoitettaisiin alueille, joilla suomalaiset sillä hetkellä toimivat. Yleisesti voitiin kuitenkin todeta, ettei Suomessa oltu sidottuja yksinomaan MAF UK:hon, vaan lentäjiä voitaisiin lähettää myös eri puolille maailmaa. Muun muassa 2.-11.10.1979 pidetystä kansainvälisestä konferenssista saatiin terveisiä, että suomalaiset ovat tervetulleita kansainvälisen MAF:in palvelukseen. Välittömästi voitaisiin työllistää viisi suomalaista lentäjää esim. Australiassa.

Samanaikaisesti kun Suomessa lähetyslentäjien toiminta alkoi saada ilmaa siipiensä alle, lentäjien työ kasvoi myös kansainvälisesti. Neuvottelukunnan perustamisen aikoihin maailman lähetyskentillä oli 80 MAF:in konetta 27 maassa palvelemassa 80 protestanttista lähetyskenttää. Vuoden 1979 loppuun mennessä MAF palveli 157 lähetysjärjestöä. Toiminnan alkamisesta lähtien oli suoritettu kaikkiaan yli miljoona lentoa. Joka neljäs minuutti jossain puolella maailmaa nousi MAF:in kone ilmaan. Työ kuitenkin laajeni yhä kovempaa vauhtia. Seuraavien viiden vuoden aikana laskettiin MAF:in palvelukseen tarvittavan 134 uutta lähetyslentäjää eri puolille maailmaa.

Suomen lähetyslentäjien neuvottelukunta halusi vastata haasteeseen. Hihat käärittiin ja ilmoitettiin, että syksyllä 1980 alkavalle SLS:n lähetyskurssille etsitään myös lähetyslentäjiä.

Edellinen luku: Neuvottelukunnan perustaminen
Seuraava luku: Lähetyslentäjien koulutus
Takaisin tämän sivun alkuun